kirkko ei ole tuhatvuotinen linnake

Kirkko on yhtä kuin sen jäsenet. Kirkon sisällä saa olla erilaisia mielipiteitä, eikä kannata älähtää siitä, jos kaikki ei ajattele samalla tavalla. Meidät on luotu erilaisiksi, ja erityisryhmiä pitää myös huomioida.
Päämäärä kaikilla on kuitenkin yhteinen, se on lähimmäisenrakkauden korostaminen ja toisista välittäminen alkuseurakunnan esimerkin mukaisesti. Seurakunta ei ole syrjivä, vaan myös syrjittyjen puolella. Se ei ole lähes 2000 vuotta vanha, vaan jatkuvasti uudistuva. Se ei ole ahdas, vaan armahtava ja välittävä.
Hiljentyäkseen ei tarvitse erota seurakunnasta, vaan rauhan kiireiseen arkeen voi löytää myös kirkkoon kuulumalla. Ihmisen perustehtävä on viljellä ja varjella maata, ja luontoa ja sen monimuotoisuutta kunnioittamalla voi löytää luomistyön. Myös jokainen ihminen on Jumalan luoma, ja ihminenkin on osa luontoa - ihmisen tulee kuunnella itseään ja hiljentyä välillä kiireen keskellä vailla tehokkuusajattelua. Kirkko voi myös tukea pyrkimystä, ettei jatkuva talouskasvu ole mahdollista.

Himanen: tulevaisuuden mahdollisuudet vihertyöpaikoissa ja opetuksessa

Ympäristön arvo on huomattu - ainakin sen luomat vihertyöpaikat. Tänään alueuutisissa mainittiin, että Pohjanmaalle pitäisi tulla 1/3 Suomen tuulivoimaloista. Etelä-Pohjanmaalla Vaasassa työllistetään jo vihertyöpaikoilla, niin tuulivoimaloiden kuin sähköautojen kasaamisella. Myös Lahti profiloituu ympäristöosaamisellaan, puhtaan veden ja maaperän puhdistavia järjestelmiä lähes jonotetaan Kiinassa ja Lahden ympäristöekologian osaajat varmasti tulevat edustamaan uutta kaupunkisuunnittelun sukupolvea, jotka osaavat ottaa huomioon muutakin kuin kaavoituksen.

Himanen juhlajulkaisussaan kertoo, kuinka maailmalla on huomattu luonnon ja ympäristön arvo, ja ihmisen toiminnan yhteensovittaminen luonnon kanssa. Hän kirjoittaa myös uudenlaisesta oppimisen vallankumouksesta, jossa koulutuksestakin voidaan tehdä vientituote. Totta kai meidän ammattiosaamista voi viedä, mutta myös peruskoulumallia halutaan pisa-tutkimusten jälkeen kopioda maailmalla. Kyse on kuitenkin mielestäni laajemmasta asiasta:

Opettajana tuntuu siltä, että peruskoulumalli on ollut jo pitkään tasa-arvoinen, sen arvo on vain erilaisten kansainvälisten vertailujen vuoksi huomattu. Eräs saksalainen erasmus-vaihdon opettaja sanoi osuvasti, että "teillä on varaa pelastaa jokainen", johon taisin vastata, että "meillä ei ole varaa menettää yhtäkään". Saksassa se oli uusi ajatus, eli asioita ei ole ajateltu samalla tavalla, eikä otettu tavoitteeksi. Ehkä ajatusmaailman muuttaminen voisi olla se vientituote, jota Suomi voisi viedä muille.

Himanen lähtee siitä, tärkeintä on arvostaa ihmistä ja arvostaa luontoa. Ihmisen arvokkuus ja toisen huomioiminen on kaiken lähtökohta. Olen samaa mieltä, itsensä ja toisen arvostamiselle on helppo rakentaa uuden oppimista, luovuutta ja tulevaisuutta. Samoin luonnossa Himanen vertaa hybristä ihmisen ahneuteen, joka kostautuu myöhemmin ihmiselle: luonto kärsii ja ihminen myös. Siksi luonnon kunnioittaminen kuuluu myös ihmisen perushyveisiin.

Kohtuutalous

Serge Latouche oli 2007 julkaissut panfletin Jäähyväiset kasvulle. Kasvun palvonnasta ja kasvuriippuvuudesta voi vielä vapautua. Onneksi Kasvu murroksessa -seminaarissa oli myös käytännön esimerkkejä siitä, kuinka eturivin taloustieteilijä Peter Victor oli palkattu laatimaan Kanadaan ohjelmaa, jolla kasvua voi rajoittaa:talousmalleissa on uskallettu jopa ennustaa ongelmia, kuten työttömyyttä ja köyhyyttä, jotka tulee olemaan jatkuvan kasvun negatiiviset puolet, ja joihin valtio joutuu puuttumaan joka tapauksessa. Koska ihmisen jalanjälkeä voi oikeasti pienentää teollisuusmaissa, niin kasvulle on laitettava piste, jotta kaikki 9 miljardia ei seuraa kulutuskasvua lännen perässä.
Kuinka tämä oikeasti tehdään?
USA:n ja Irlannin esimerkin pelottamana pitäisi lopettaa halpa lainotus kulutusta varten, ja elää varojen mukaisesti. Lähituotannollekin saataisiin oma arvo, jos verotettaisiin halpatuontimaista tuotujen tuotteiden "oikea" saaste- ja kuljetusmaksu, ja lähellä asuvien ihmisten sosiaalisuudelle ja auttamisellekin laskettaisiin oikea arvo. Luonnosta otettavia "ilmaisia" hyödykkeitä pitäisi verottaa.

Mikään jatkuvan kasvun malli tai kasvun rajoittamisen malli ei lupaa täystyöllisyyttä, mutta työtä jakamalla ja kulutusta vähentämällä voidaan saada aikaan kansantalouden malli, jossa myös "ei-kaupallinen" arvokas työ, kuten kotityö tai toisten auttaminen olisi arvostettua. Keskustelussa oli kyllä kommentteja downsiftaamisen olevan täysin kannattamatonta, kun valtio ei saisi enää tuloveroa hyvätuloisten ihmisten jakaessa työnsä.
Jäin pohtimaan, että olisihan se ajatuksena hienoa, että vähitellen progressio tekisi tässä mallissa itsensä turhaksi, sillä kenenkään ei tarvitse tehdä työtä niin paljon, että palkasta menisi esimerkiksi 51% veroa. Työn jakamiseen on siis oikeasti olemassa jo on kannuste hyvä- ja keskituloisilla duunareilla, mutta miten se toimii pienempipalkkaisella tai sillä elämäntapaihmisellä, joka ei ole töissä ollenkaan, ja jonka työpanos olisi todella arvokas esimerkiksi hoiva-alalla?

Teitä on yhtä monta kuin toteuttajaakin. Suomessa on helppo luoda mainonnalle rajoituksia, kehittää investointeja ympäristöystävälliseen suuntaan, suojella harvinaisia lajeja ja puhdasta luontoa sekä pyrkiä lähiruoan tuotantoon, kun pinta-alaa on paljon ja ihmisiä vähemmän. Samoin verotuksen uudistaminen on vasta aluillaan. Suomessa voidaan ehkäistä köyhyyttä, kouluttaa ihmisiä ajattelemaan ympäristöystävällisesti ja luoda tasa-arvoa.

Mutta rajoja ei voi sulkea täysin, vaikka kanadalainen Victor oli sitä mieltä, että väestön stabiliteetti helpottaa kansantalouden suunnittelua. Myöskään pääoman liikkeitä ja osakeyhtiölakia ei Suomi yksin voi muuttaa, vaan siihen tarvitaan EU:n ja kansainvälisiä ohjauskeinot ja rajoitukset. Myös ajattelu, että tämä ei ole meidän ongelma, ei onnistu, koska ihmiset liikkuvat: siksi kasvun rajoittaminen, lähiruoan tukeminen sekä ilmaston ja luonnon eteen tehtävä työ on parasta rauhanajattelua ja turvallisuuspolitiikkaa, jotta ihminen pysyisi kotiseudullaan.

6+6+6 on uusi, tasa-arvoinen tapa viettää vanhempainvapaa

Vihreä ajatus perhevapaista on myötätuulessa myös Akavassa. Akavan esittämän mallin mukaan kuuden kuukauden äitiysvapaan jälkeen isät voi jäädä kuuden kuukauden vapaille ja viimeinen kuusi kuukautta voisi olla tasa-arvoisemmin jaettavissa. Tämä on tärkeää, jotta isätkin voisivat osallistua pienen lapsen arkeen ja katkaista 40 vuoden työputken aidosti mielekkäällä tavalla puoleksi vuodeksi tai pidemmäksi ajaksi ilman, että tarvitsee keksiä maailmanympäryspurjehduslomia heti alkuun. Nykyinen isyyskuukausi on aikansa elänyt järjestelmä, koska järjestelmä pakottaa irrottautumaan töistä vain kuukaudeksi, mitä on todella vaikea järjestää työpaikoilla, ja lapsen kanssa ei ehdi olla kovin pitkää aikaa.

Äidistä, joka on ollut myös hoitovapailla, tämä kuullostaa ensin epäreilulta: miksi äidin pitäisi luopua imetyksestä jo viisikuukautisena ja isä saisi nähdä vauvan ekat pinsettiotteet, ryömimiset, konttaukset ja ehkä jopa ensiaskeleet? Samoin muiden sisarusten riemu ja käynnit lasten perhekerhoissa suloisen vauvan kanssa (tai sitten parkuvan) jää isän iloksi, samoin kurahaalarivertailut, hiekkalaatikkoelämä tai liukurikausi. Äitiyskautta pitäisi kyllä pidentää, ja sen jälkeen isälle voisi antaa pidemmän ajan.

Lapsille, isälle ja koko perheelle juttu voi olla aidosti kokeilemisen arvoinen: isä voisi välillä jäädä kotiin, ja äiti kävisi puoli vuotta töissä, ja sitten olisi harkinnan paikka, kuka jatkaisi hoitovapaalla. Töistä tullessa lapsen kanssa jaksaa olla eri tavalla, ja lapsi nukkuu vielä paljon päiväunia, ja silloin arvostaa kotitöitä ihan eri tavalla, kun välillä on itse samassa roolissa.

Perhevapaiden jakamisen taustalla saattaa olla tämänpäiväinen OECD:n tutkimus, jonka mukaan naisen kouluttaminen on kannattamampaa kuin miehen. Vertailussa koulutetun naisen työura ja tienestit ovat perhevapaiden ja pidemmän koulutusuran vuoksi lyhempiä. Silti työuria ei voi verrata, sillä kotona tehdylle työlle ei lasketa bruttokansantuotteena mitattavaa arvoa. Samoin hoivatyölle ja opetustyölle ei ole keksitty kunnon mittaria - palkalla kun ei voi kaikkea mitata.

Perhevapaiden jakaminen on silti tasa-arvoinen juttu, ja saattaa pelastaa monta avioliittoa: kotitöiden jakaminen ja muuttuneet roolit sekä arjen erilaiset kokemukset pienten lasten taloudessa voivat muuttua, jos naiset antavat miehille mahdollisuuden jäädä joskus kotiin hoitamaan lasta ja lajittelemaan lapsen vaatteet pyykin jälkeen vaatekaappiin sekä kokeilemaan, koska miten oikeaoppisesti valmistetaan lapsen sose.

syksyn aloitusta...

Lasten pitkien entero- ja adenovirusten jälkeen pääsee nauttimaan syksystä. Metsästä mökiltä, saaresta ja lähimetsästä löytyy tuttujen kanttarellien ja torvisienten lisäksi herkkutatteja, ja nyt on kokeiltu sienikuivuria.
Eilinen ilta kuunneltiin tytön haitaribussi-nokkahuilua, kun ope oli antanut sen soittokoeläksyksi, tosin mielummin tyttö olisi sen soittanut okariinalla (keskiaikaisella unkarilaisella savisoittimella, jota tyttö harjoitteli keskiaikapäivillä). Tyttöjen piano ja kannelkin on alkanut taas näkyä.
Odotan, koska pojan musiikkiterapiasta tulee ilmoitus, että nyt olisi aika hankkia kunnon rummut: vaihtoehtoina oli piano ja kitara vanhempien toivomuksesta, mutta rummut kiinnostaa enemmän.
Syksy on saapunut taas perheen aikatauluineen, läksyineen, harrastuksineen ja tuonut mukanaan oppimisen iloa. Jokaisesta päivästä ei ihan löydy kultareunusta, mutta ei sitä arjen harmauttakaan, sillä joka päivä on erilainen ja arvokas.

Folkjami

Kansantanssi vetää yhä aikuisiälläkin: kansanmusiikin tahdissa voi vanhoilla tutuilla rytmeillä löytää liikkumisen iloa ja kohottaa tai ylläpitää kuntoa. Kun bailatinossa viime vuonna sai koko ajan olla tarkkana muuttuvan rytmin kanssa, niin kansantanssi luonnistui helpommin, ainakin kun on koululaisena tanhuissa käynyt. Aikuisiän tanhuiksi Folkjamia ei voi kutsua, kun paria ei tarvita, ehkä sitten "suomalaista zumbaa". Rytmitkin on uudistuneet, haikeaa tai tulista löytyi, aivan kuten nykypäivän kansantansseista.

Jotain uutta siis on hollolalaisilla Mateilla ja Maijoilla vielä maailmalle tarjottavana, kun ensimmäisen kerran yleisölle tarjotaan folkjamitunteja! Ei tarvitse vain kuskata lapsia tanhuihin, vaan voi itsekin käydä nauttimassa rytmistä.

Mietteitä paria päivää ennen kuntaliitosäänestystä...

Kun Hollolassa 48 prosenttia on käyttänyt äänioikeutensa, ja äänestyspäivä alkaa häämöttää, niin Soininvaara vihjaa jo maakäytävistä. Aivan kuin hän olisi ennustaja, joka tietää, että kuntalaisetkin tulevat äänestämään kuntaliitosta vastaan. Silti Hämeen hitaat ei pysy Soininvaaran perässä, kun yhdistymissopimuksen jälkeen alkaa tulla vihjeitä siitä, mitä oikeasti yhdentymishallituksessa tullaan keskustelemaan. Kun on luvattu kehittää vanhankin radan vartta Kärkölään, niin Soininvaara taitaa pelätä, että Hollola ei sitä yksin tee. Väärin, kyllä Hollolan intresseissä on kehittää Nostavaa ja sen yhteyksiä ja myös Herralan kylää.

Tiesimme kyllä Hollolassa, että valtion selvitysmies voi määrätä kuntaliitoskansanäänestyksen ja sen tuloksena ehdottaa Hollolalle, että kunnan pitäisi liittyä Uusikunta-hankkeeseen, jos joku sen takana oleva kunta ei pääse muuten liittymään lahteen. Kansanäänestys on vieläkin käynnissä, ja se ei ole kuntaliitosselvittäjän ansiota, vaan se on syntynyt kuntalaisten omasta aloitteesta. Sen sijaan maakaistaiden luovutuksesta ei ole puhuttu viitaten siihen, että yhdentymislaki on muuttumassa. Esiselvitysvaiheessa piirreltiin lähinnä vitsinä vesireittejä Padasjoelta Lahteen Etelä-Suomen Sanomien karttojen visioimina, ja keskustelu on jäänyt siihen. Onhan Hollolallakin Vesikansa, joka on saanut kehittyä omana "kultahammasrannikkona", kuten joskus leikkisästi Taarasti asiasta mainitsi, eikä Vesikansalla ole ollut minkäänlaista maayhteyttä "maakansaan", vaikka kuuluukin Hollolaan. Silti vesikansalaiset ovat olleet tyytyväisiä palveluihinsa, ja lähidemokratiaa on kehitetty ensimmäisenä juuri Vesikansassa, ennen kuin muuallakin Hollolassa herättiin ja luotiin oma alueneuvostojärjestelmä.

Sen sijaan Miekkiö-Herrala-Nostava-suuntaisen maakaistaleen luovutus, jossa on raskas infra (Helsingin vanha ja uusi rata ja moottoritie) ja suuret kehitysnäkymät, on aivan eri asia. Jos Kouvolan liitoksessa laskettiin hintaa yhdistyvissä kunnissa infrallekin, jotta saatiin negatiiviset talousluvut näyttämään positiiviselta, niin lasku tästä maakaistaleen luovutuksesta on niin suuri, että Hollola ruokkii sillä kuntalaisensa hyvin pitkän aikaa. Koska tällaisia rahoja ei ole velkaisilla kunnilla, edes Lahdella, niin asia voidaan unohtaa: ellei tietenkin Lahti luovuta valmista infraa ja anna Pirttiharjusta, Riihelästä ja Okeroisista maa-alueita ja asukkaita läheltä meidän kuntakeskuksta, jotta Hollolan kuntakeskus voisi aidosti laajentua kohti Lahtea kehityskäytävää pitkin, kuten Soininvaaralta olemme oppineet.

Yhtä ihmettelen. Silloin kun puhuttiin aidosti kuntaliitosneuvotteluista, niin luvattiin kymmenen hyvää ja yhdeksän kaunista asiaa, mutta kun Hollolassa uhkaa puntit - tosin niukasti - käydä kuntaliitosta vastaan, niin kaivetaan kovat otteet esille. Lahden kaupunginjohtaja Myllyvirtakin tekee linjakkaampaa politiikkaa, kun lupasi tehdä esityksen lähidemokratian parantamiseksi Lahdessa - ensimmäinen asia, jonka olen kuullut oikeasti Uusikunta-hankkeen tuomaksi uudistukseksi Lahdessa ja sellaisia asioita olisin toivonut Lahdesta viestittävän jo aiemmin. Toinen, joka olisi kannatettava asia uusikunta-hankkeen selvittelyissä, on käyttäjädemokratian lisäys: tällä hetkellä ainoa asiakkaita mittaava muoto terveydenhuollossa on "valituksen määrän vähentäminen", mikä ei ole vielä käyttäjädemokratiaa.

Yhdistymissopimuksen sitovuustaso päättyy käytännössä vuoteen 2015, eli kaksi vuotta yhdistymisen jälkeen, jolloin lähidemokratia saatettaisiin karsia. Palvelujen tehostamista on varmaan tehty jo ennen sitä, koska veroprosentti ei anna mitään kasvunvaraa, vaan vaatii 0,5 % tuottavuutta ja palkat pitää samaan aikaan hilata ylöspäin keskiarvopalkkoihin. Pessimistisimpinä näkemyksinä näemme Hollolassa, että kun luvataan yhdistymissopimuksessa säilyttää vain yksi peruskoulu vuoteen 2015 asti, niin meidän kymmenestä varhaiskasvatuksen yksiköstä osa todetaan turhiksi, ja kuskataan päivähoidon tarvitsijat ja oppilaat sekä erityisoppilaat suoraan Lahteen, jossa korjattavissa kouluissa on vielä tilaa tilaa. Kunnantalon myynnistäkin tulee vähän rahoja, kun sijoitetaan meidän henkilöstö johonkin edullisempaan paikkaan. Eli alhaisella veroprosentillakin on oma hintansa, kun ei se itsestään alene.

Kuten Soininvaara on sanonut, Hollolalle ei ole mitään pakkoa liittyä. Tällä hetkellä meillä on vain yhdensorttinen päätösesitys, mutta aidosti Hollolalla on mahdollisuus funtsia, että mikä on parasta: kuntaliitos pienemmällä porukalla jonkun naapureista kanssa, Uusikunta vai säilyä itsenäisenä. Erilaisia yhteistyökuvioita voidaan viritellä myös ilman kuntaliitosta. Eri kuntien kanssa yhteiset lautakunnat, osakeyhtiöt, kuntayhtymät ja liikelaitokset kielivät siitä, että Hollola hoitaa perustehtävänsä taloudellisesti ja tehokkaasti ja hyvin yhteistyökykyisesti muiden kuntien kanssa pyrkien säilyttämään silti osan päätösvallasta kuntalaisten ja kunnan käsissä.
Kuntassa on aiemmin lähdetty virittelemään strategiaksi maakunnan kokoista yhtä kuntaa (mielestäni maakuntavaltuustokuntaa, jossa osa päätösvallasta kuuluisi peruskunnalle, ja yhteisistä isoista asioista päätetään lakisääteisessä maakuntavaltuustossa), mutta nykyinen strategia lähtee perusajatuksesta : Hollola on. Katsotaan, pitääkö kunnan valtuustoseminaarin linjaus loppuun asti.

Ympäristövero ydinjätteelle!

Ydinvoima mielletään edulliseksi, mutta se ole sitä: rakentaminen maksaa sekä energiayhtiöille että yhteiskunnalle ja tavallisille ihmisille. Ydinvoima on radioaktiivista, ja yksikin inhimillinen erehdys aiheuttaa peruuttamattoman onnettomuuden. Ydinvoiman vuoksi joudutaan pilaamaan ympäristöä ja louhimaan uusiutumatonta energiaa, uraania. Ydinjätteen loppusijoitus ei ole ongelmatonta. Opiskeluaikanani kansainvälisen politiikan luennoilla parikymmentä vuotta sitten pohdittiin, kuinka kehittyneet länsimaat vei ydinjätteen esimerkiksi kommunistisiin maihin, esimerkiksi Itä-Eurooppaan tai kehitysmaihin, koska valtiot tarvitsivat rahaa. Nyt Suomi vapaaehtoisesti ottaa peruskallioonsa huomattavan määrän ydinjätettä. Koska Suomi todennäköisesti tuottaa energiaa enemmän kuin kuluttaa, siitä tulee myös ydinenergian halpavientimaa. Hyötyä tulevasta sähköviennistä ei saa Suomen valtio, vaan energiayhtiöt.

Jotta harhakuva halvasta ydinvoimasta korjaantuisi, niin tulen ehdottamaan tuntuvaa haittaveroa ydinjätteelle, jotta Suomen valtio voisi saada edes jonkinverran korvausta ympäristön pilaantumisesta ja turvallisuusriskeistä! Vertailun vuoksi Lahti energian maksaa ympäristöveroja puolet kivihiilen hinnasta, mutta ydinvoiman käytöstä ei peritä ympäristöveroa - vielä.

Risupaketti lähtee oikeasta perusajatuksesta, mutta puun käyttö vain energiantuotannossa on tuhlausta. On myös turha kuvitella, että ydinvoimaan liittyvä risupaketti olisi puhtaasti "kokoomuksen lahja keskustalle lehmänkaupoista": "risupaketti" on myös EU:n velvoittama. Uusiutuvia energialähteitä on suosittava. Jatkossa EU:n tulee tukea jatkossa enemmän uusiutuvaa energiaa ja sen tutkimusta, ja ehdotan, että maataloustukien lisäksi voisi maksaa ympäristötukea esimerkiksi biolantaenergialaitosten kehittämiseksi maaseudulle ruoantuontannon lisäksi ja tukea ympäristötutkimusta, puhtaamman ruoan tuotantoa ja tuotekehittelyä.

omenapuiden istutusta ja läksiäisiä

Omenapuiden istutuspuuhiin päästiin, kun mieheni vaihtaa rehtorin virkaa Lammilta Orimattilaan: kylien lahjat ovat pysyviä. Kukkaloistoa, kirjoja, tauluja, käyttölahjoja ja koriste-esineitä sekä lahjakortteja toki löytyi, samoin amppeleita, onhan 13 vuotta yläkoulun rehtorina pitkä työrupeama maalaiskunnassa. Olo tuntui hieman tyhjältä, paljon yhteisiä muistoja, juhlia ja retkiä lammilaisten opettajien ja hämeenlinnalaisten virkamiesten kanssa on tullut vietettyä.

Kesälomalla päästiin kääntämään Ollin kanssa maata: se, mikä näyttää nurmikolta, on itse asiassa kaikkea muuta : kukkapenkin viereinen nurmikko osoittautui pensaikon kotipaikaksi, ja kaivamme innolla juurakkoa ylös. Toinen omenapuu löysi paikan keskeltä vuorenkilpiä, jotka olisi pitänyt joka tapauksessa siirtää, ja kirsikkapuu pääsi helpoimpaan paikkaan eli entisen kompostin paikalle pehmeään multaan.

Parasta puiden istutusinnossa on se, että meidän ensimmäiset tontin rajoille jättämät vaahteran ja koivunalut ovat reilussa kymmenessä vuodessa kasvaneet niin vahvoiksi, että niihin sai ensimmäistä kertaa lapsille laitettua riippumaton. Kolmesta kuusesta ei ole enää jäljellä kuin yksi iso, joka on kaikkien lasten paras kiipeilyteline. Pienestä taimesta istutetut tammet ovat nyt jo komeita, ja odotamme, ja sireenitkin tuntuu pieniltä niiden rinnalla.

puoluekokoustunnelmista

Puoluekokouksessa pääsi jälleen tuulettamaan ajatuksia, kun käytiin läpi muutosesityksiä puolueohjelmasta. Se ohjelma, joka nyt tehtiin, on yhdistelmä uutta ja vanhaa, historiaa ja tulevaisuutta, mitä muuta voi odottaa Relanderin vetämältä tiimiltä.. puheissa kaivattiin yhä meille rakkaita sloganeita, kuten aikaa ja onnellisuutta. Pahimmat väännöt käytiin vihreille tärkeistä asioista, kuten geenimanipulaatiosta, ja onko luonto on superarvo.

Vaikka äänestyksiä tehtiin Annin mukaan kahden sekunnin varoitusajalla, niin peruslinja on pysyi samana ohjelmassa. Vihreät palaavat sekä juurilleen ja samalla pystyvät olemaan soininvaaralaisittain sanottuna edellä.

Erikoisinta oli se, että jouduimme pohtimaan sääntöuudistuksen yhteydessä, mahdummeko enää muualle kuin jäähalleihin: joudumme rajoittamaan kokousedustajien määrää vähän yli 400 edustajaan. Vihreät on jatkuvasti kasvava puolue, jotka kykenee tekemään yhteistyötä Ville Niinistön mukaan monen puolueen kanssa.