Luin lapsille eilen Viisikkoa. Jouduin selittämään, miten lähes tyynellä ilmalla merellä voi olla "maininki", ja mikä on vuorovedessä "luode" ja miksi vuosimallia 1942 olevasta kirjasta voi löytyä niin erikoisia "aterioita" eksoottisista säilykkeistä, jotka oli sota-ajan kirjoissa selostettu hyvin yksityiskohtaisesti. Pidin silti Viisikkojen lukemisesta - ehkä siksi, että aikanaan Elli-täti eli hoitotäti hoitaessaan minua ja veljeäni luki niitä meille tuntitolkulla iltapäivisin kotona, kun emme enää nukkuneet päiväunia, ja sitten kavereiden kanssa leikimme viisikko-sarjaa, tosin se taisi olla vasta sitten, kun ne oli itse kaikki lukenut ja katsonut TV:stä...
Näissä nykypäivän kirjoissa, kuten Reuhurinne, Heinähattu ja Vilttitossu ja Ella-sarjat, vaikuttaa siltä, että lasten mielikuvitus pääsee ravaamaan ja opettajan roolikin on muuttunut hyvin paljon. Hauskoja ne ehkä on jonkin aikaa eka-tokaluokkalaisen maailmassa. Niitäkin on tullut luettua, viime kesänä veneellä tai mökillä ei nukahdettu, ennen kuin Reuhurinteestä oli luettu pari lukua.
Antti pitää edelleen Tatua ja Patua parhaana kuvakirjana, ja niin taitaa pitää äitikin, ainakin sitä, jossa Oudoista koneista löytyi siivousvälineet, joihin mahtui itse mukaan, ja siivousloru. Koko perheen suosikeista taitaa löytyä Mauri Kunnas, ja Herra Hakkarainen ainakin löytyy joka paikasta. Viikinkisaagoille nauraa parhaiten meidän Antti.
Parhaat runot lausuu meidän nuorin, Helena iltasella. Hän pyytää ensin lukemaan lorun esimerkiksi lasten runokokoelma Pegasoksesta ja lausuu oman runon perässä.Nykyään toki joskus ne pitää laulaakin, kun vanhin aina innostaa kaikkia keksimään oman rytmin ja äänen ja sanat erilaisiin rytmeihin.
Että kyllä se sanavarasto ja ilmaisu lapsilla karttuu kirjojen kautta. Mutta yhtä en ymmärrä, miten ihmeessä meidän Antti pystyy selostamaan sanasta sanaan eilisen TV:n luonto-ohjelman esittämän pingviininpoikasen elämänkaaren?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti