poniajelua ja maaseutuvihreys

Tänään järjestimme poniajelua. Tulimme paikalle vähän myöhemmin, kun kaikki Otto-ponin omat heppatytöt ja tilalle yrittäneet olivat menneet Helsinkiin isoon viikonlopun kestävään hevosnäyttelyyn, ja kuljetimme itse hevoskuljetusperäkärryillä ponin ja rattaat. Oikeastaan ponin valjastaminen ja ohjaus ei ollutkaan vaikeaa: Huhdan Pena, Mikkolan Raimo ja tietenkin Matti osasivat vanhasta muistista jo hevosten hallitsemisen ja minä opin nopeasti.

Lapsille hevonen tuo paljon iloa ja vähän isommatkin tulivat silittämään ponin lämmintä, hienoksi harjattua turkkia ja harjaa. Shetlanninponi oli pieni ja hyvin koulutettu, ja niille, jotka veikkasi hevosen ikää, tiedoksi, että ikää ponilla oli jo 20 hevosen vuotta.

Meitä muistutettiin vaalitorilla, että Suomi oli hevosajassa muutama vuosikymmen takaperin, jolloin maaseutua arvostettiin ja tuettiin eri tavalla kuin nykyään. Tiesin kyllä, että silloin pontimena oli omavarainen ruoantuotanto, ja niin ensimmäisen kuin toisenkin maailmansodan kokemukset, ja valtion tuki oli erilainen kuin nyt EU-aikaan.

Nykyään vihreistä löytyy hevosihmisiä ja eläinten ystäviä. Lisäksi paljon niitä, jotka ovat reilun kaupan lisäksi luomun ja lähiruoan ystäviä. Oikeastaan Suomessa tuotettu ja tai luonnosta kerätty ruoka on jo arvo sinänsä, vaikkei sitä marketin hyllyjen välissä vielä oikein huomaakaan: aika paljon luotamme siihen, että marketit valikoivat jo ostaessaan parhaat ruokatarvikkeet kauppaan varsinkin tuoretiskeille kuluttajan puolesta, ja niille, jotka haluavat muualla tuotettuja, on marketin halppismerkit erikseen. Luomu on erikoistuote, jonka voi löytää hyvistä kaupoista imagotuotteena. Sen sijaan lähiruoan merkitsemisessä voisi vielä petrata, olisi kiva tietää, mistä ruoka on lähtöisin. kaikilla ei myös luomu- tai reilun kaupan tuotteen imagomerkkeihin ole varaa, siksi muutkin vapaaehtoiset merkinnät voisi olla hyviä.