Ekan surman jäljet pelottavat, kenestä tehdään sankari nyky-yhteiskunnassa. Yläasteen oppilaat osaavat vain olla kauhuissaan. Jokelan jälkeen purettiin koulussa oppilaiden tunteita piirtämällä, hiljentymällä, suremalla. Pari oppilasta mietti, että entäs jos minäkin sekoan, pitäisikö tulla tappamaan kaikki. Seuraavalla viikolla ilmeistyi kouluun pelastussuunnitelmat. Koulun pihaan ei päästetty ulkopuolisia ja sähkölukko valvoo, ettei kukaan pääse taloon. Vetosin sivistyslautakunnassa etappiluokkien perustamisen puolesta.
Nyt tilanne selvisi jo helpommin, vaikka uhreja oli enemmän. Tilanne oli enemmän nuorten aikuisten juttu. Oli helpompi sanoa, että kaikesta huolimatta uskoa tulevaisuuteen ja turvalliseen maailmaan, vaikka tunnin aiheena olikin sijoittaminen ja pörssikurssien lasku.
Pahalta tuntui selittää asiaa kotona lapsille. Lapsi ymmärtää jotain, muttei saa aina kerrottua, mikä on. Ei kaikkea pysty salaamaan, mutta radio ja tv pysyi meillä sitten tilanteen ensikäsittelyn jälkeen kiinni. Tilanne on vähän sama kuin joskus silloin, kun wtc:n tornien sortuminen näytettiin parin minuutin välein kauhunäytelmänä TV:stä. En ymmärrä, miksi TV:ssä näytetään surmatapauksesta ampumiskotivideoita tavallisissa uutisissa tai keskusteluohjelmissa, kun tilaa pitäisi jättää vain surulle.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti